Seikkailu alkaa!

Menomatkan 1/4 on saavutettu. Istun Helsinki-Vantaan lentokentällä. Aamulla 6:30 eli yhdeksän tunnin päästä matka jatkuu Munchenin kautta Torontoon ja lopulta päätepisteeseen eli Reginaan, Kanadaan!

Vaihto-opiskelu Kanadassa... Et sitten lähemmäs voinu mennä? Vaikka tiedän, että matkani kestää neljä kuukautta ja yhden viikon (eli ei kovin pitkään) olen silti pelosta jäykkä. Suuri seikkailuni on samalla jännittävä, mutta myös pelottava, kauhistuttava, ihana, rohkea, kammottava, kokemuksia täynnä, karmiva, hirveä... en keksi enempää adjektiivejä tähän hätään. Pääni on aivan jumissa, se ei ole vielä tajunnut mitä tapahtuu. Tämän tekstin kirjoittaminenkin on vaikeaa, koska sormet menevät aivoja nopeampaa.

Tämä on elämäni ensimmäinen kerta, kun olen (tai siis olin jo) yksin lentokoneessa. Tämä on elämäni ensimmäinen kerta matkustaa Euroopan ulkopuolelle. Tämä on elämäni ensimmäinen kerta, kun omistan oikean, kunnon matkalaukun. Tämä on elämäni ensimmäinen kerta, kun minun pitää aikusten oikeasti pärjätä yksin. Tämä on elämäni ensimmäinen kerta hyvin moneen asiaan liittyen. Tämä on erittäin pelottavaa, toivottavasti en oksenna.

Hirveintä lähdössä oli hyvästely. Vihaan sitä yli kaiken ja vihaan itkemistä yli kaiken, koska nyt minun pää on toista päivää kipeä ja toinen silmäni on tainnut sen takia myös vähän paisua (ei ole kiva näky peilissä). Aikaisemmin jätin jo hyvästit Tornion kavereille: yhtä itkua. Eilen jätin hyvästit kahdelle kaverille, kummitytölle ja siskolleni: kamalaa itkua, mistä ei meinannut tulla loppua. Tänään oli se kauhein edessä eli jättää hyvästit äitille ja isälle (myös veljelle): hirveää itkua. Onneksi äiti ei lähteny lentokentälle, vaan isä vei minut. Mutta mitä muutakaan siitä seurasi kuin itkua, senkin takia ettei isä meinannut lähteä pois vaikka käskin. Halusin saada itseni koottua ennen kuin menen odottamaan lennon lähtöä. En pidä siitä yhtään. Tämä on ensimmäinen kerta kun lähden itse (YKSIN). Hyvästejä olen jättänyt kyllä muille, jotka ovat lähteneet matkalle, liiankin usein. En vaan ole vielä ymmärtänyt, että nyt se olen minä joka lähtee.

Eikä tämäkään matkan alku ole lähtenyt niin hyvin kuin toivoin. Ensiksi pakkaaminen! En edes muista kuinka montaa kertaa punnitsin laukun ja aukasin sen uudestaan, koska painoa ei ollut vielä lähelläkään rajaa tai sitten se paukkui reippaasti yli. Lopulta matkasta jäi aika paljon vaatteita, mitä ei alkujaankaan ollut kovin paljon. Vai pitäisikö sanoa rytkyjä, niinkuin siskoni niitä kuvaili. Mutta minun onnekseni kovinkaan moni vaate ei ole niin tärkeä, ettei niitä voisi jättää matkasta kun uusia alkaa tulemaan (ja niitä kyllä tulee). Yhtään ongelmia Rovaniemen lentokentällä ei tullut, humalaiset venäläiset vain ärsyttivät. Mutta sitten päästäänkin tähän hetkeen: istun Helsinki-Vantaan lentokentällä niin sanotusti ulkopuolella. Tein check-inin (onnistuneesti, ensimmäistä kertaa ihan itse), mutta en saa tuota jättimäistä laukkuani sisään, että pääsisin nauttimaan olostani tuonne toiselle puolelle. Tässä sitä sitten tönötetään, tiedä edes kuinka kauan! Lento lähtee siis 6:30, joten voisin olettaa, että ainakin 5:30 aukeaa ellei jo jopa viideltä... Mitäpä sitä miettimään, ei tämä tästä paremmaksi muutu. Ja tämä kävelyn määrä! Ensinnäkin olin ihan pihalla mihin piti mennä. Saavuin tänne ja minun piti hakea laukkuni, pääsin ulos ja olin ihan pihalla, missä suunnassa on lähtöterminaalit. "Okei, jos tuolla on Hilton ja tuolla on parkkipaikat ni... ei helevetti missä sitä taas on?". Kysyin apua niin yllättäen "Ai joo tuosta ovesta sisään ni joo kiitos". Siinähän melkeen vieressä se eka terminaali oli. Kävelin kuitenki suoraan toiseen terminaaliin, mikä on mulle vähän tutumpi paikka. Tein check-inin ja alko nälättää. Kävelin jonki matkaa ja söin ylihintasen patongin. Muistin, että Alepa oli täällä jossain ja lähin ettiin sitä. Ei helvetti ku ehti tulla hiki ku se oliki siellä toisessa päässä. Sitte päätin olla reipas ja kävellä tänne ykkös terminaaliin takas. Onneksi en omista askelmittaria.

On tosi orpo olo tässä yksin. Joku kovis jätkä osaa ottaa vähän rennommin ku mie tuossa toisella puolella ja toisella puolella on kaks naista, jotka keskustelee epäonnistuneista suhteistaan. Tosi kiva, ei se Pentti sua selvästikään jaksanu kuunnella, sori. Vartija ramppaa tuossa edestakas ja nyt sen seuraan liitty toinenki. Ahdistavaa. Luulin jo Alepassa, että yks lähti mun perään koska olin laukkujeni kanssa siellä. Ei, en varastanu vaan olin kunnon asiakas ja maksoin mättöni. Lehtivalikoima oli paska, enkun kielisessä Cosmossa oli vain mainoksia. Ostin siis sudoku-lehden. Kai siinä on sitte puuhaa tässä matkalla, ku joutuu kuitenki hengaileen muutamalla lentokentällä aina muutaman tunnin.

Saksan välilasku pelottaa. En tykkää kielestä, joten puhuuko ne kaikki silleen? Saanko tilattua mitään, edes yhtä kokista? Tiedän, että saan, mutta olen ihminen joka pelkää aina pahinta. Ja minähän pelkään! Mitä jos lentokone tippuu? Mitä jos mun matkalaukku hukkuu matkalla? Mitä jos mut ryöstetään? Mitä jos nukahdan kentälle ja myöhästyn lennolta? Mitä jos saan aivoinfraktin ja se oli sit siinä? Tiedän, olen tyhmä, ei näin pitäisi ajatella, ei koskaan pitäisi ajatella pahinta mahdollista. Mutta se olen minä enkä voi sille mitään. Mutta tiedän myös, että oon niin siisti tyyppi, ettei näin voi käydä mulle, heh heh.

En halua puhua vielä odotuksistani Reginassa. Sen teen sitten ensivaikutelman perusteella, kun olen päässyt asuntola huoneeseeni ja itken yksinäisyyttäni. Mutta sitä olen miettinyt paljonkin, että mitä on tapahtunut kun tulen takaisin? Olen sopivasti kotona äitienpäivänä. Mutta paljon voi tapahtua neljässä kuukaudessa. Olen melko varma, että suosikki baarini Rovaniemellä on sulkenut jo ovensa (surullista). Olen myös varma, että minua ikävöidään (parempi olisi!). Sen lisäksi, että ajattelen aina pahinta, yksi ongelmani on myös hyvin lentävä mielikuvitus. Kerronpa muutaman mielikuvituksen tuotoksen: Torniossa on kaikki hyvin, draamaton kevät ja kaikki on kavereita keskenään. Eräs nimeltä mainitsematon kaverini on parisuhteessa, en tiedä vielä kenen kanssa, mutta minun pitää tutustua paremmin tähän henkilöön paluuni jälkeen (en ole aina hyvä siinä). Joku kavereistani on raskaana, vaihtoehtoja on monia, joten en halua edes spekuloida kuka se heistä olisi. Olen myös miettinyt onko kaikki parisuhteet vielä koossa. Toivon, että ovat, mutta mitä vain voi tapahtua. Muutama toive: toivon, ettei kukaan olisi muuttanut pois Rovaniemeltä tai Torniosta. Toivon, että kun pääsen takaisin kotiin vanhempien luo minua odottaa kotona graavilohta, pottumuusia, poronkäristystä, ruisleipää, maitoa... ainakin nämä, että jos äiti luet ni kirjota ylös ettet unoha! Laitan sitte lisää toiveita ku olen tulossa takas.

Näin kun olen puoli tuntia jo kirjoittanut, pääni on alkanut hieman selventyä. Alan lopulta tajuamaan, että minä lähden Suomesta kevääksi pois. Useat lähtevät tähän aikaan jonnekin lämpimään, Kanariansaarille tai Las Palmasiin. Minä lähden Kanadaan, jossa saattaa olla -30astetta pakkasta, hirveät lumi-/jäämyrskyt (joulun aikaan näin uutisissa Kanadan jäämyrskyistä). Välillä mietin iteki, miksi en valinnu vaikka Portugalia, mutta liian myöhäistä nyt!

Minä jatkan tönöttämistä täällä, nukkukaa te kaikki hyvät yöunet, mitä minä en tänä yönä varmasti tule kokemaan (koska pelkään, että laukkuni varastetaan). Toivotaan, että matkani sujuu vähän sutjakammin tästä eteenpäin. Huomenna olenkin Kanadassa (tai en ole varma, Kanadassa olen lauantaina, mutta kait se on jo Suomessa sunnuntai). Pitäkää mulle peukkuja, Henna lähtee nyt isoon maailmaan!